Laulettuja rakkauden sanoja

Muistan hyvin huhtikuisen illan vuonna 1983, jolloin sinnittelin kotisohvalla Espoossa ja yritin pysyä hereillä, jotta näkisin Ami Aspelundin edustavan Suomea Eurovision laulukilpailussa. Eri kansojen yhteinen musiikkikisa oli tehnyt suuren vaikutuksen jo kolme vuotta aiemmin, ja seuraavan vuoden euroviisuja muistan jo opettaneeni päiväkodin pihalla tarhakavereilleni. Laululyriikoita osasin sujuvasti portugaliksikin, pari päivää aiemmin kerran kuulemallani kolmen minuutin oppimäärällä. Mutta vuonna 1983 olin jo 8-vuotias, euroviisukonkari suorastaan, ja täynnä päättäväisyyttä. Muistan yhä, miltä sohvan ruskea sametti tuntui sormenpäissä, kun silittelin sitä illan h-hetkeä odottaessani. Kun Suomen vuoro kuulutettiin, menivät kylmät väreet selkää pitkin. Ossi Runne asettui johtamaan orkesteria, harmaisiin pukeutunut Suomen edustusjoukkue asettui valmiiksi ja sitten se alkoi. Oli niin juhlavaa, että ihan itketti, kun sillä hetkellä koko Eurooppa sai kuulla suomen kieltä.

Lapsuuteni Espoossa kuuli sekaisin suomea ja ruotsia, ja kotona kuunneltiin amerikkalaisia iskelmiä ja portugalilaisia fadoja. Teini-ikään tullessani hurahdin ruotsinkieliseen poppiin ja määräpäivinä viikossa linnoittauduin huoneeseeni kuuntelemaan radiosta eurooppalaisen musiikin erikoisohjelmia. Kyltymättömään ei-englanninkielisen musiikin janoon tarjosivat helpotusta myös euroviisut. Vaikka musiikillisesti 80- ja 90-lukujen euroviisut eivät aina ehkä olleet ihan parasta ihmiskunnan aikaansaannosta, oli kilpailu aina kuin taivaan mannaa kielistä kiinnostuneelle. Oli loputtoman kiehtovaa katsella lauluesityksiä, joista ei mitenkään voinut ymmärtää kaikkea kerralla. Halla Margrétin laulaessa ”Hægt og hljótt” ymmärsin ilman tekstitystäkin, että nyt ollaan jonkin merkittävän äärellä. Osaan edelleen ulkoa pitkiä pätkiä Afroditi Fridan ”Clownista”, vaikken ymmärrä kreikkaa, tai Novi fossilin hupsusta ”Ja sam za plesista”, vaikken puhu serbokroatiaa.

Kun sanojen rytmi ja äänteet osuvat yhteen melodian kanssa, syntyy suuria tunteita, vaikkei sanojen sisältöä ymmärtäisi. Joskus laulajan tulkinta välittää tunnetiloja, joita ei edes voi sanoilla selittää. Näin käy vaikkapa Mia Martinin ”Rapsodian”, Natasha St-Pierin ”Je n’ai que mon âmen” tai Salvador Sobralin ”Amar pelos doisin” kohdalla. Hiljennyn katsomaan ja kuuntelemaan, joka ikinen kerta, vaikka olisin nähnyt esityksen nähnyt satoja kertoja.

 

Euroviisuja on muutettu vuosien mittaan monella tavalla, ja kukin vuosikerta heijastaa aikaansa. Esityskielten vapauduttua moni maa alkoi esittää laulujaan englanniksi, ja joskus sekin on ollut ihan hauskaa. Tietynlaiseen eurodiskohumppaan simppeli englanninkielinen teksti istuu ihan hyvin. Silti viime vuosien trendi, jossa kilpailu voitetaan suurella tunteella lauletulla portugalinkielisellä balladilla tai osin Krimin tataariksi lauletulla taidelaululla on entisestään syventänyt rakkauttani euroviisuihin. Siinä on taikaa, ja se palauttaa mieleen, kuinka suuri hetki voi jollekin olla oman kielen kuuleminen kansainvälisessä laulukilpailussa.

Tänä vuonna viisulavalla välitetään tunteita englannin ohella espanjaksi, kreikaksi, albaniaksi, unkariksi, portugaliksi, italiaksi, ranskaksi. Se muistuttaa ihanasti, että Eurooppa koostuu keskenään hyvin erilaisista kansoista, joilla kaikilla on oma historiansa, omat haavansa ja pyrkimyksensä. On liikuttava ajatus, että toukokuussa näitä välillä keskenään riiteleviä kansoja yhdistää ainakin se, että ne kaikki haluavat osallistua Eurovision laulukilpailuun, laulaa samalla lavalla muiden maiden kanssa. Erityisesti pienet maat haluavat muistuttaa olemassaolostaan. Tunnustan innostuvani aina, kun esiintymisvuoroon tulee San Marino, Albania tai vaikkapa Unkari – ihan vain siksi, että näistä maista tulevaa musiikkia en välttämättä kuule vuoden mittaan milloinkaan muulloin.

Kaikki euroviisuja seuraavat tietävät, että heprean sana ’ahava’ tarkoittaa rakkautta, ja serbokroatian ’ljuba vi’ rakkaintani. Näiden taikasanojen ansiosta on helppo hetkessä heittäytyä koskettavan rakkauslaulun tunnelmaan, vaikka kaikki muu laulun sanomasta jäisikin hämärän peittoon. Laulu ja sen laulaja tulee hetkessä lähemmäs, kun ymmärrämme käsillä olevan tunnetilan. Koskettavan esityksen jälkeen kuulijalla saattaa herätä jopa halu opetella lisää sanoja. Laulu on synnyttänyt ymmärtämisen halun ja se on tärkeää, koska sanat ovat pieniä siltoja ihmisten välillä. On ihanaa, että euroviisujen kautta meillä on mahdollisuus kiinnostua toisistamme. Laulaa rakkauden sanoja kansalta toiselle.

Teksti: Anna Muurinen